Oltiin oltu matkallavasta viikko.  Mongoliaan asti oltiin päästy. Yö maaseudulla, jurtassa kiehtoi kaikkia. Niinmpä sinne menimme. Lähes autenttinen majapaikka meitä odottikin, mongolialaisperheen "vierasjurtassa". Siihen vuoden aikaan ei onneksi ollut paljoa turisteja, joten saimme rauhassa ihailla kansallispuiston maisemia ihan omassa porukassamme. Päivä kului, kiipeiltiin vuorten rinteitä, käytiin ratsastamassa poneilla (jotka eivät monien käskyjenjään jälkeen totelleet muita kuin omistajaansa ja etenimme siis noin 1km/tunti vauhdilla), söimme paikallisia herkkuja. Illan pimetessä asetuimme toiseen jurttaamme tulen loimuun, juttelimme, tutustuimme....lauloimme kitaran säestyksellä. Välillä kävi isäntä lisäämässä pökköä pesään ja kasteli meitä naureskellen. Harmi kun ei osannut englantia. Kävipähän muuten paikallinen kylähullukin kylässä. Setä saapui tuon tuhannen tuiterissa hevosellaan, hyppäsi sen selästä jurttamme edessä ja köpötteli sisään. Tiiraili meitä nappisilmillään hämmentyneenä, ei ottanut vastaan tarjottua vodkaa eikä tupakkaa....meni ulos, ja lähti ratsuineen pois. kun menimme vilkuttamaan sedälle satuimme katsomaan taivaalle. ja oi. en ole ikinä elämässäni sellaista tähtitaivasta nähnyt. niitä oli satoja, tuhansia, miljoonia. Taivas oli yhtä valonpilkettä ja tuiketta. Linnunrata näkyi. Ja ne tutut tähdet. Tuolla on koti joku sanoi ja osoitti kaiketi Pohjantähteä. Tuli vähän tippa linssiin vaikka koti-ikävää ei varsinaisesti ollutkaan. Halasimme toisiamme, pitkään. Samat tähdet tuikkivat kotonakin.


Muutamaa kuukautta myöhemmin, Kambodian etelärannoilla. Oli tarkoituksenamme lähteä autiolle saarelle seikkailemaan. Venekin oli vuokrattu kuskeineen. Put put pieni puinen vene putputti kohti aavaa merta. Pari tuntia kului ja horisontissa häämöttikin saari. Elekielellä saimme selville että tämä olisi se saari jolle menisimme. Innoissamme aloimme katsella rantoja, ja etsimään sopivaa rantautumispaikkaa. Mutta kah. Kaikki rannat olivat todella kivikkoisia. Ei paikkaa katoksille. Kiersimme rantaa kunnes kuski alkoi viittoa ettei voi mennä enää eteenpäin. Aallokko oli ilmeisesti liian kova, ainakin aaltoja matkivasta kädestä päätellen. Emme myöskään olleet nähneet rantaa jolle mennä. Tässähän meillä ongelma. Ihmettelimme toki myös, oliko tämä oikea saari. Nimittäin mantereelta lähtiessä olimme tulleet siihen käsitykseen, että saarella pitäisi olla hiekkarantoja. Olimme jopa keskustelleet asiasta joiden jo saarilla yöpyneiden kanssa. Olimme valmiita ostamaan lisää polttoainetta, jatkamaan matkaa, mutta kuski oli päättänyt jättää meidät tälle saarelle. Sopimukseen kuului, että hän hakisi meidät kahden päivän päästä takaisin. Kauas mantereelle olivat jääneet ne, jotka osasivat sekä paikallista khmeriä että englantia. Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin kohti turistirantaa. Perille päästyä, kävikin sitten ilmi että saari oli väärä. Tämä johtui myös meidän mokastamme, olimme kai ääntäneet haluamamme saaren nimen väärin taijotain. Uusi reissu olisi tullut maksamaan meille todella suuria summia lisää, ja lisäksi alkoi jo tulla pimeä. Good bye autiosaari siis. Tuiskahtelimme kaikki melkoisesti ja porukka hajosi omiin suuntiinsa reissun myttyyn menemisestä pettyneenä. Olimme kuitenkin päättäneet istua iltaa leirinuotion äärellä, joten suurin osa meisä istahti rantahietikolle jonkin matkan päähän ravintoloista. Sytytimme kynttilöitä ja söimme evääksi varattua ruokaa (jota ei muuten olisi ollut tarpeeksi....) Ihmiset alkoivat väsähtää ja kulkivat jo kohti guest houseja joista olivat käyneet varaamassa huoneet uudelleen. Mutta Annan kanssa oltiin päätetty, että kun kerta oli tarkoitus nukkua rantahiekalla niin nämä tytöthän nukkuvat!!! Olimme vieneet rinkkamme muiden huoneisiin ja kuljeskelimme rannalla katsoen sopivaa paikka johon käydä makuupusseinemme. Siinäpä sattui sitten eräs baari vielä olemaan auki, menimme sinne istahtamaan ja juomaan olusta. Baarinpitäjä, espanjalainen Luis, kuuli suunitelmastamme nukkua rannalla ja alkoi nuhdella. hullut vaaleat tytötkö nukkuisi pimeällä rannalla? ei hyvä ajatus. Niimpä Luis sanoi, että meidän tulee nukkua hänen pehmustetuissa sohvissaan, joita rannalla oli. baarissa oli näet yövalvoja, ja näin me saisimme sekä rannan että meidän turvallisuudestamme pidettäisiin huolta. Sain siis turvassa nukahtaa kirkkaan tähtitaivaan alle, Luisin apupojan valvoessa etteivät pahat pojat käy kimppuun. Ja juuri ennen nukahtamista yksi tähti vilkutti. Samat tähdet tuikkivat kotonakin.

Lokakuussa olin jo palannut Suomeen. Lähdin viikoksi hiljaisuuden retriitille buddhalaiskeskukselle Läyliäisiin. Vietin seitsemän päivää hiljaa minulle vieraiden ihmisten kanssa. Harjoittelimme meditaatiota, kävin pari keskustelua opettajani kanssa. Olin todella todella itseni ja omien ajatuksieni kanssa. Se oli rankkaa, mutta myös palkitsevaa. Oli mahtava kulkea syksyasuun pukeutuneen Suomen luonnossa. Nähdä kun muut ovat läsnä, silti omissa maailmoissaan. Viikko opetti, miten upeaa on voida pysähtyä...olla hetki hiljaa ilman kiirettä, kelloa ja aikaa. Meditaatioharjoitukseemme kuului sekä istuma- että kävelymeditaatiota. Itse nautin kun pääsin välillä ulos. Koittakaapa muuten kävellä joskus niin että keskitytte joka askeleeseen. Kävelyä kahden pisteen välillä. Ei olekaan enää niin helppoa. Toiseksi viimeisenä iltana viimeinen kävelymeditaatiomme oli jo pimeän laskeuduttua. Astuin ulos ja näin että eräs poika seisoi pää kenossa katsoen taivaalle. kohotinpa katseeni minäkin...ja mikä näky. Ne tähdet. Se oli ensimmäinen hallayö ja taivas loisti taas kaikessa komeudessaan, linnunratoineen kaikkineen. Istahdin viileälle maalle ja saatoin vain katsoa taivasta. Samat tähdet tuikkivat maailmallakin.

--------------------

tarinamaanantain sanahaasteessa tähti