tiistai, 13. maaliskuu 2007
pakinaperjantai: Murphynlakipäivä
Perkele. Itkettää ja suututtaa. Tekisi mieli luovuttaa, kaivautua peiton alle ja nukkua talviunta.
Mutta minähän en luovuta. Murphynlakipäivät on vaan taisteltava läpi.
tiistai, 20. helmikuu 2007
pakinaperjantai: Bääbää pässinpää
Pikkuruinen lammas määkii pihamaalla. Emo kuoli karitsaa maailmaan saattaessa ja koko muu lauma sen hylkäsi. Yleensähän orpolapset saavat laumasta uuden äidin, kun joku on samaan aikaan synnyttänyt. Mutta tämä pikku pässi jäi vallan yksin. Mutta onneksi innokkaat lapsiperheet omivat sen kesälemmikiksi. Pepe tuli karitsan nimeksi. Lieneekö tuo johtunut sen mustasta naamanpuolikkaasta? Pienet lampaat tykkäävät maidosta ja sitä Pepe saikin. Tyhjään, pestyyn olutpulloon liitettiin tuttiosa, ja siitä innokkaana Pepe imeskeli tuota korviketta. Niin paljon Pepe maidosta piti, että kun vanhimmat perheenjäsenet iltaisin saunan päälle nauttivat oluet, määki kovaa kuin palosireeni, tuo pihalla nahkaremmin päässä lepäävä karitsa. "Minun maitoani ette juo!" Vapaanakin Pepe sai olla, ja silloin tuli se kiireen vilkkaa katsomaan josko verannan pöydän alle olisi tipahtanut jokin herkku. Innolla Pepeä lenkitimme ja kesän mittaan sitä koitettiin tutustuttaa laumaansa. Eivät vain oikein olisi sitä hyväksyneet, lähinnä olivat hyökkääviä. Syksyn tullen kaupunkilaisten palatessa kotikonnuilleen pääsi Pepekin reissuun...kuulema se otettiin johonkin lampolaan talvivieraaksi. Tai ainakin lapsille niin väitettiin. Monia lemmikkejä on perheessä ollut ennen ja jälkeen, mutta tämä pikku lammas sai suuren osan sydäntämme ja elää muistoissa ikuisesti!
maanantai, 15. tammikuu 2007
pakinaperjantai: Tukka hyvin, kaikki hyvin
Hiukset, tuo naiskauneudun kruunu. Ah kuinka teitä palvonkaan. Olen valmis maksamaan itseni kipeäksi, kunhan näytätte hyvältä. Näin se vaan menee. Hiukset on se asia, mihin nainen on valmis satsaamaan. Tukka hyvin, kaikki hyvin. Ja kun menee huonosti on ”bad hair day”. Itse en ole oikeastaan koskaan laittanut rahaa tai aikaa hiusteni laittoon, mutta ymmärrän kyllä sen, miten tärkeät hiukset ovat. Monet tuttavani nimittäin uhraavat hiuksiinsa enemmän aikaa ja rahaa kuin mihinkään muuhun. Laittoivatpa aikanaan paljonkin minunkin tukkaa kun en itse jaksanut nähdä vaivaa.
Ehkä kuitenkin hiusten kruunumainen olemus todentui minulle aikanaan Intiassa, kun työskentelin köyhien vanhusten kanssa. Intiassahan hiukset ovat todella tärkeät, ne tekevät naisesta kauniin. Vaikka olisit kuinka köyhä, hiukset pidetään puhtaana ja öljytään joka päivä kiiltäviksi kookosöljyllä. Mitä paksummat ja pidemmät hiukset, sitä kauniimpi nainen on. Äärimmäisessä köyhyydessä elävän naisen viimeinen toivo, on myydä hiuksensa. Itseasiassa Intiassa jopa on eräs ammattiryhmä, joka kerää näitä hiuksia ja myy ne sitten eteenpäin peruukeiksi ja lisäkehiuksiksi länteen. Eräässä kirjassa eräs näistä hiustenkerääjistä tuli hulluksi ja ryhtyi jopa tappamaan jos naiset eivät suostuneet myymään hiuksiaan.
Tein töitä Intiassa ”Kuolevien kodilla”. Eräänä aamuna tulin töihin, ja kohtasin todella surullisia naisia. Eräs oli hakannut päätään kivilattiaan jo tunnin. Kyseessä eivät olleet kuolemankivut, vaan se, että naisten hiukset oli leikattu aiemmin aamulla aivan sängiksi. Kai kyseessä oli täivaaran pelko tai muu, en tiedä varmaksi mikä. Kuitenkin sain huomata, miten suuri merkitys hiuksilla oli, jopa tilanteessa jossa elämää ei montaa viikkoa ole jäljellä. Lakkailimme naisten kynsiä ja laitoimme heille kimaltavia bindejä loppupäivän, jotta he saisivat tuntea itsensä kauniiksi. Silti jotenkin sen päivän jälkeen, monet naisista olivat puhumattomampia kuin ennen. Viimeinenkin osa heidän kauneuttaan oli nyt riistetty.
maanantai, 15. tammikuu 2007
tarinamaanantai: On juhlan aika
Ilta alkaa ulkona jo hämärtää. Liedellä hiljaa porisee pannullinen wokkivihanneksia ja tofua riisillä. Ilma tuoksuu currylle ja chilille. Pöytien nurkissa kipoissa on jo laitettuna pähkinöitä, rusinoita ja banaanilastuja. Punaviinipullo on avattu lämpenemään. Sytyteään kynttilöitä....monia kynttilöitä. Liekit alkavat hiljalleen lepattaa. CD:ltä soi hiljaa Billie Holiday luoden hämärään pehmeän tunnelman. Tyynyt ovat valmiina istumista varten, kakku on viileässä odottamassa syntymäpäiväsankaria leikkaamaan ensimmäisen palan. Vähän vielä ripsiväriä, huulille hipaisu punaa. Vasta värjätyt hiukset kimmeltävät sileinä. Juhlamekon helman oikaisu ja vilkaisu peiliin. Tyytyväinen, odottava hymy tervehtii kuvajaisesta. Siemaus viiniä nostattaa punaa poskille ja hedelmäistä makua suuhun.
Ovikello soi. Naurava, iloinen joukko ystäviä saapuu tuoden mukanaan tuulahduksen pakkasta. Halataan, tervehditään, onnitellaan. Vihdoin juhla voi alkaa!
perjantai, 8. joulukuu 2006
Tarinamaanantai: Näiden tähtien alla
Muutamaa kuukautta myöhemmin, Kambodian etelärannoilla. Oli tarkoituksenamme lähteä autiolle saarelle seikkailemaan. Venekin oli vuokrattu kuskeineen. Put put pieni puinen vene putputti kohti aavaa merta. Pari tuntia kului ja horisontissa häämöttikin saari. Elekielellä saimme selville että tämä olisi se saari jolle menisimme. Innoissamme aloimme katsella rantoja, ja etsimään sopivaa rantautumispaikkaa. Mutta kah. Kaikki rannat olivat todella kivikkoisia. Ei paikkaa katoksille. Kiersimme rantaa kunnes kuski alkoi viittoa ettei voi mennä enää eteenpäin. Aallokko oli ilmeisesti liian kova, ainakin aaltoja matkivasta kädestä päätellen. Emme myöskään olleet nähneet rantaa jolle mennä. Tässähän meillä ongelma. Ihmettelimme toki myös, oliko tämä oikea saari. Nimittäin mantereelta lähtiessä olimme tulleet siihen käsitykseen, että saarella pitäisi olla hiekkarantoja. Olimme jopa keskustelleet asiasta joiden jo saarilla yöpyneiden kanssa. Olimme valmiita ostamaan lisää polttoainetta, jatkamaan matkaa, mutta kuski oli päättänyt jättää meidät tälle saarelle. Sopimukseen kuului, että hän hakisi meidät kahden päivän päästä takaisin. Kauas mantereelle olivat jääneet ne, jotka osasivat sekä paikallista khmeriä että englantia. Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin kohti turistirantaa. Perille päästyä, kävikin sitten ilmi että saari oli väärä. Tämä johtui myös meidän mokastamme, olimme kai ääntäneet haluamamme saaren nimen väärin taijotain. Uusi reissu olisi tullut maksamaan meille todella suuria summia lisää, ja lisäksi alkoi jo tulla pimeä. Good bye autiosaari siis. Tuiskahtelimme kaikki melkoisesti ja porukka hajosi omiin suuntiinsa reissun myttyyn menemisestä pettyneenä. Olimme kuitenkin päättäneet istua iltaa leirinuotion äärellä, joten suurin osa meisä istahti rantahietikolle jonkin matkan päähän ravintoloista. Sytytimme kynttilöitä ja söimme evääksi varattua ruokaa (jota ei muuten olisi ollut tarpeeksi....) Ihmiset alkoivat väsähtää ja kulkivat jo kohti guest houseja joista olivat käyneet varaamassa huoneet uudelleen. Mutta Annan kanssa oltiin päätetty, että kun kerta oli tarkoitus nukkua rantahiekalla niin nämä tytöthän nukkuvat!!! Olimme vieneet rinkkamme muiden huoneisiin ja kuljeskelimme rannalla katsoen sopivaa paikka johon käydä makuupusseinemme. Siinäpä sattui sitten eräs baari vielä olemaan auki, menimme sinne istahtamaan ja juomaan olusta. Baarinpitäjä, espanjalainen Luis, kuuli suunitelmastamme nukkua rannalla ja alkoi nuhdella. hullut vaaleat tytötkö nukkuisi pimeällä rannalla? ei hyvä ajatus. Niimpä Luis sanoi, että meidän tulee nukkua hänen pehmustetuissa sohvissaan, joita rannalla oli. baarissa oli näet yövalvoja, ja näin me saisimme sekä rannan että meidän turvallisuudestamme pidettäisiin huolta. Sain siis turvassa nukahtaa kirkkaan tähtitaivaan alle, Luisin apupojan valvoessa etteivät pahat pojat käy kimppuun. Ja juuri ennen nukahtamista yksi tähti vilkutti. Samat tähdet tuikkivat kotonakin.
Lokakuussa olin jo palannut Suomeen. Lähdin viikoksi hiljaisuuden retriitille buddhalaiskeskukselle Läyliäisiin. Vietin seitsemän päivää hiljaa minulle vieraiden ihmisten kanssa. Harjoittelimme meditaatiota, kävin pari keskustelua opettajani kanssa. Olin todella todella itseni ja omien ajatuksieni kanssa. Se oli rankkaa, mutta myös palkitsevaa. Oli mahtava kulkea syksyasuun pukeutuneen Suomen luonnossa. Nähdä kun muut ovat läsnä, silti omissa maailmoissaan. Viikko opetti, miten upeaa on voida pysähtyä...olla hetki hiljaa ilman kiirettä, kelloa ja aikaa. Meditaatioharjoitukseemme kuului sekä istuma- että kävelymeditaatiota. Itse nautin kun pääsin välillä ulos. Koittakaapa muuten kävellä joskus niin että keskitytte joka askeleeseen. Kävelyä kahden pisteen välillä. Ei olekaan enää niin helppoa. Toiseksi viimeisenä iltana viimeinen kävelymeditaatiomme oli jo pimeän laskeuduttua. Astuin ulos ja näin että eräs poika seisoi pää kenossa katsoen taivaalle. kohotinpa katseeni minäkin...ja mikä näky. Ne tähdet. Se oli ensimmäinen hallayö ja taivas loisti taas kaikessa komeudessaan, linnunratoineen kaikkineen. Istahdin viileälle maalle ja saatoin vain katsoa taivasta. Samat tähdet tuikkivat maailmallakin.
--------------------
tarinamaanantain sanahaasteessa tähti