Aurinko alkaa nousta. Kello taitaa olla viiden jälkeen aamusta. Säteet kutittelevat aaltojen harjoja. Varpaat kastuvat kun Niina uittaa niitä rantavedessä. Kaverit ovat kadonneet jonnekin. Taisivat mennä sen komean espanjalaispojan huoneeseen jatkoille. Mutta Niina ei jaksanut. Humala oli alkanut laskea ja oli mukavampaa olla yksin. Niina ei kuitenkaan väsyttänyt, joten kauniista aamun alusta oli aikaa nauttia.

Hetken kuluttua Niinan viereen ilmestyi kaksi paikallista tyttöä. Ehkä saman ikäisiä, kuka niistä tietää. Vietnamilaiset ovat joskus niin kovin nuoren näköisiä. Tytöt aloittivat melkoisen huonolla englannillaan tutustumisen. Mukavia neitokaisia. Olivat juuri matkalla torille ostamaan ruokatarvikkeita. Viikonloppuna kun heilläkin oli opinnoista vapaata niin olivat kutsuneet ystäviään lounaalle. Ja kutsuivatpa Niinankin.Vähän piti miettiä, että onko se uhkarohkeaa lähteä ventovieraiden matkaan, mutta tytöt kun vaikuttivat niin vilpittömän kiinnostuneilta hänestä, hän lähti mukaan.

Torilla kävi jo vilske vaikka kello oli vasta vähän jälkeen kuuden. Lihat roikkuivat yhdessä kojussa kärpästen ympäröimänä, toiseen kannettiin juuri korillista tuoretta kalaa. hedelmä- ja vihannesmyyjät omissa riveissään. tomaatit, banaanit, vesimelonit,porkkanat, ja monet kasvikset joita Niina ei koskaan edes ollut nähnyt, näyttivät herkullisilta ja tuoreilta. Vastapoimituilta. Melu ja tuoksu olivat melkoiset, sekoitus hikeä, raakaa lihaa, jotain makeaa, ulostetta ja mausteita, mutta olihan Niina jo niihin pitkällä reissullaan tottunut. Ostettiin kasviksia jos jonkinlaisia, tofua, kookosta ja banaania. Sitten tavarat koriin ja bussilla liikenteeseen. Mutkaiset tiet veivät hieman kaupungin ulkopuolelle pieneen majaan, jossa tytöt asustivat. Opiskelijakommuuni Vietnamin tyyliin. Paikallisia asui majassa viisi. He opettivat innoissaan suomityttöä kokkaamaan tofua oikeaoppisesti, ja kertoilivat opinnoistaan ja elämästään. Kertoilipa Niinakin omasta matkastaan, miten oli säästänyt ja lähtenyt reppu selässään maailmalle. Kovasti tytöt ihmettelivät, että Niinalla tähän varaa oli. Heillä kun palkka jota välillä sivutöistä saivat meni kokonaan opintoihin tai sitten rahat oli lähetettävä kauempana asuville vanhemmille. Vanhempien luona pääsi käymään pari kertaa vuodessa, jos onni oli myötä.

Tyttöjä tuli pian lisää, ruokakin oli valmista. Istuttiin lattialle rinkiin, ruoka asetettiin matalalle pöydälle kaikkien keskelle. Jokainen sai käsiinsä syömäpuikot ja pienet kipot joihin ruokaa isoilta vadeilta nosteltiin. Keskustelu kävi vilkkaasti vietnamin kielellä ja välillä englanniksi. Niina nautti olostaan, vaikkei kaikkea ymmärtänytkään. Eräässä vaiheessa joku tytöistä tuli kysyneeksi Niinan nimeä. Kerrottuaan sen, tyttö jatkoi kysymistään: "Mitä Niina tarkoittaa?" Ja hämmenntyneenä Niina kertoi, että suomessa suurin osa nimistä ei tarkoita mitään. Tytöt kertoilivat omistaan. Oli lintua, aurinkoa ja kaunista puuta. Samassa joku tytöistä keksi, että Niinallekin on annettava vietnamilainen nimi, joka tarkoittaa jotain kaunista koska Niina oli niin kaunis tyttö vaaleine ihoineen ja sinisine silmineen. Ja kauniin nimen Niina saikin:  "Hoa hồng",  Ruusu. Loppu päivän kaikki kutsuivat Niinaa tällä nimellä. Jossain vaiheessa Niina muisti, että kaverit mahtavat ihmetellä missä hän on. Kello olikin jo viisi iltapäivällä, ja Niina alkoi tehdä lähtöä. Hän kiitti herkullisesta ruuasta ja seurasta. Yksi työistä kirjoitti Niinalle lapun jossa luki. "Don't forget us, Hoa hồng".

Hotellille kävellessään Niina näki kadulla pienen pojan myymässä ruusuja. Hän osti yhden, leikkasi nupun irti ja laittoi sen päiväkirjansa väliin lapun kanssa jossa hänen uusi nimensä oli. Ei hän tätä päivää unohtaisikaan!!